Syömässä: Kreikkalainen Grilli Souvlaki

Jos tässä blogissa olisi kategoria nimeltään Löydöt tai Helmet, tämä kuuluisi niihin. Ehkä ihan tätä varten minun pitääkin luoda tuollaiset kategoriat, koska Kreikkalainen Grilli Souvlaki kuuluu ehdottomasti molempiin. Löytö se on siksi, että törmäsimme grilliin ensimmäistä kertaa aivan sattumalta enkä olisi koskaan arvannut että Tikkurilan torilta löytyy näin hyvää ruokaa ja erinomaista palvelua. Helmi se on siksi, että tarjonta on aitoa, maukasta ja erittäin edullista. Hinta-laatusuhde on tässä paikassa enemmän kuin kohdallaan.

Osuimme grillikioskille ensimmäistä kertaa toukokuussa 2014 kun olimme tyttäreni kanssa pitkällä pyörälenkillä. Muistelen että samoilla kohdin oli aiemmin ollut jonkinlainen kiinalaista ruokaa tarjoava kioski jota emme koskaan olleet ehtineet kokeilla. Olin iloisesti yllättynyt kun huomasin että paikalla olikin nyt tarjolla kreikkalaista ruokaa, kiinalaisia ravintoloita kun löytyy muutenkin aika paljon jo pelkästään Tikkurilasta.

Meillä oli juuri sopivasti pieni nälkä ja sen verran käteistä mukana että saimme ostettua pientä hiukopalaa. Grillissä kävi ainakin tuolloin vain käteinen ja nykyään varaankin sitä aina mukaani jos poikkean ostoksille. Itse valitsin ensimmäisellä kerralla listalta Kebab Souvlakin, joka tarkoitti tässä tapauksessa pitaleivän sisään käärittyjä jauhelihapötköjä, salaattia, tomaattia, sipulia, ranskalaisia ja tzatzikia. Tyttäreni olisi halunnut listalla olevan Hot Dogin, mutta ainekset siihen olivat kuulemma loppu. Kioskia hoitava kreikkalainen mies kuitenkin ehdotti, että hän voi tehdä tyttärelleni erikoisannoksen, johon tulisi hänen itse tekemiään makkaroita. Hän siivutti makkarat ja paistoi ne, kääräisi ne pitaleivän sisään johon tuli myös kastiketta ja salaattia. Erikoinen oli ehdoton hitti, josta tuli oitis tyttäreni suosikki. Onneksi hodariainekset olivat loppu koska tämä oli jotain paljon maukkaampaa.

Itsekin maistoin tuosta erikoisesta palan ja makkarat olivat todella meheviä ja erinomaisesti maustettuja. Juttelin miehen kanssa ja hän kertoi tekevänsä kerran viikossa ison erän kreikkalaisia makkaroita ja myyvänsä niitä myös ihan sellaisenaan. Hän esitteli myös muita tuotteita ja sanoi että tekee itse myös esimerkiksi baklavat. Mietin että niitä täytyisi kokeilla seuraavalla kerralla.

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen olemme käyneet pariinkin otteeseen hakemassa Tikkurilan torilta souvlakeja, aina jos sinne päin osumme tai muistuu mieleen tämä erinomainen paikka. Ensimmäisellä kerralla käydessämme kioski oli pienempi, pyörien päällä oleva vaunu, nyt se on muuttunut pysyvämmäksi kioskimaiseksi rakennukseksi jossa on jatkeena pieni katettu istuma-alue. Ilmeisesti muutkin ovat siis tarjottavista pitäneet ja toivottavasta pitävät jatkossakin, koska olisi todella mukavaa jos tämä pieni kreikkalaisen ruoan keidas pysyisi Tikkurilan torilla.

Tähän mennessä olemme ehtineet kokeilla makkara-erikoisen lisäksi naudanliha- ja kanasouvlakeja. Näistä pidin itse enemmän jauhelihaversiosta, vaikka kanakin oli ihan hyvää. Naudanliha on listassa nimellä kebab (naudan jauhelihapihvi). Tuo jauhelihan koostumus oli nyt viimeisimmällä kerralla erilainen kuin aiemmin, pitaleivän välissä oli yksi pidempi jauhelihapötkö kun ennen on ollut muutama lyhyempi ja tiiviimpi lihapötkö. Molemmat ovat olleet maukkaita, liha on aina ollut hyvin maustettua. Ainoa toiveeni olisi ehkä että souvlakissa olisi mukana hieman enemmän tzatzikia, sillä pidän yleensäkin todella paljon kastikkeista.

Olemme testanneet myös baklavaa, joka oli makuuni ehkä himpun turhan kuivaa ja maussa erottui erityisen vahvasti kaneli. Tässäkin tapauksessa, kuten kastikkeidenkin kanssa, pidän mahdollisimman kosteista ja mehukkaista myös baklavassa. Ei siis silti yhtään hullumpaa sekään ja odottelen että pääsemme testaamaan vielä muitakin tarjolla olevia jälkiruokia, joita ilmeisesti on aina silloin tällöin, vaihdellen eri päivien mukaan. Toinen ruoka jonka haluan listalta myös vielä joskus kokeilla on herkulliselta vaikuttava Halumi-burger jossa on naudanlihapihvin lisäksi halloumi-juustoa. Fetajuusto- ja pinaattipiirakat kuulostavat myös hyviltä.

Hinnat ovat tässä paikassa edullisia, esimerkiksi käsin syötävä souvlaki on vain viisi euroa. Näitä on kiva hakea vaikka kassillinen mukaan koko perheelle. Jos siis pidät kreikkalaisesta ja haluat kokeilla jotain hieman erilaista ja edullista, suuntaa Vantaan Tikkurilaan, Kreikkalaiseen Grilli Souvlakiin. Kuten heidän nettisivuillaankin sanotaan: ”Meidän filosofia: Koko, laatu, edullinen hinta.” Tämä pitää erinomaisesti paikkansa. Souvlaki.fi löytyy myös Facebookista, jossa lienee hieman ajankohtaisempaa tietoa.

Tämä on paikka johon tulee ehdottomasti mentyä uudestaankin.

Kypros osa 2

Täältä löydät matkakertomuksen ensimmäisen osan –>

Hotellin ympäristössä ei ollut oikeastaan sen kummempaa nähtävää, kävimme kyllä kävelemässä joka suuntaan johon teitä pitkin pääsi. Jos lähti poispäin päätiestä, jonka varrelta dolmukset kulkivat, oli alueella lähinnä paikallisten taloja. Nekin olivat sinänsä ihan mielenkiintoista katseltavaa, omakotitaloissa oli tapana pitää etuovet auki ja ohi kulkiessa pääsi näin kurkkaamaan suoraan sisään paikallisten olohuoneisiin. Kalustus oli pääosin melko yksinkertaista ja seinillä oli usein Kemal Atatürkin kuva ja ihmisten omia hääkuvia kehystettyinä. Joka talossa oli aurinkopaneelit ja lämminvesipöntöt. Monet kasvattivat pihoillaan ainakin granaattiomenia ja erilaisia kukkia, muutamilla oli oma uima-allaskin.

Siinä vaiheessa kun tuntui että kaikki oli hotellin ympäristössä nähty, oli aika lähteä käymään Kyreniassa (turkiksi Girne), joka oli lähin hieman isompi kaupunki. Kyreniaan pääsi Lapta-Girne väliä kulkevilla dolmuksilla tai hotellin bussilla, matka kesti viitisentoista minuuttia. Valitsimme hotellin bussin johon ei tarvinnut ensin kävellä puoltatoista kilometriä ja siinä matka maksoi kaksi euroa / aikuinen. Yllättävää kyllä, lapset pääsivät ilmaiseksi, mutta luulen että tämä johtui ihan kuskista, joka sattui olemaan erityisen ystävällinen. Rattaat piti ottaa ahtaaseen bussiin sisään, koska muutakaan paikkaa ei ollut ja yksi jos toinenkin meinasi kompastua niihin täydessä bussissa. Taksit olivat veloittaneet ihmisiltä hyvin vaihtelevia summia Kyreniaan, halvimmillaan saman matkan sai 30:lla liiralla ja olivatpa jotkut maksaneet kuulemma 55 liiraakin.

Kyreniassa on kaunis satama-alue ja sen ympäristössä paljon ravintoloita ja kahviloita. Aivan sataman reunassa on Kyrenian linna ja linnassa oleva museo, toisessa reunassa taas turisti-info ja parikin leikkipuistoa lapsille. Joka puolella tarjottiin veneretkiä 20-35 eurolla ja osa ainakin lupasi lapset puoleen hintaan ja pienimmät täysin veloituksetta (Go Sydenin kaupittelema veneretki olisi maksanut paljon enemmän, 45 euroa / henkilö ja kaikki lapset, iästä riippumatta puolet hinnasta). Kyrenian keskusta-alueella on ilmainen, ilmeisesti kaupungin tarjoama wifi joka toimi erityisesti alhaalla satamassa hyvin, ylempänä uudemman kaupungin puolella taas huonommin.

    

Täällä tuntui vihdoin olevan kalaakin tarjolla, joillakin ravintoloilla oli kadulla kylmätiski josta näki sillä hetkellä tarjolla olevat tuoreet kalat. Oli myös paikallisia jotka kalastivat sataman laidalla. Katselimme hieman eri paikkoja ja selailimme ruokalistoja. Halusimme ensin mennä kahville ja erehdyimme sisään paikkaan, joka oli aivan hevosenkengän mallisen sataman toisessa päässä, siinä joka on lähellä turisti-infoa. Paikka näytti kaukaa ihan hyvältä, mutta kun istahdimme hetkeksi loosiin, huomasimme että penkit olivat aivan tuhruiset ja paikassa haisi oksennus. Poistuimme siis vaivihkaa ja suuntasimme muualle.

  

Turisti-infossakin käväisimme ja saimme erilaisia esitteitä Kyreniasta ja Nicosiasta. Kysyimme merikilpikonnista Alagadi Beachillä, mutta infon nainen kertoi että viimeisetkin kuoriutuneet kilpikonnanpoikaset olivat jo aika lailla ehtineet lyllertää mereen. Hän sanoi, että ehkä yksi tai kaksi matti myöhäistä saattaa vielä olla jäljellä, mutta että luultavasti rannalla ei ole enää mitään nähtävää. Niinpä unohdimme konnat ja mietimme josko matkaisimme seuraavaksi Nicosiaan. Ennen tätä täytyi kuitenkin vielä seikkailla hieman Kyreniassa.

Nälkä alkoi jo olla kova, joten päädyimme syömään lähellä linnaa olevaan Cafe Chimeraan. Heidän listallaan oli niin lapsille kuin aikuisillekin sopivan tuntuisi ruokia ja valinta osoittautui erinomaiseksi. Palvelu oli ystävällistä ja nopeaa ja kala-annokset todella herkullisia. Osa meistä otti miekkakalaa ja grillattuja vihanneksia ja osa Balikia sitruunakastikkeella. Luulin että Balik on joku kalalaji, mutta kävi ilmi että balik tarkoittaakin vain turkiksi ylipäänsä kalaa. En siis tiedä tarkkaan mitä päivän kalaa söimme, mutta jotakin vaalealihaista, melko mietoa ja erittäin makoisaa kalaa. Listalla oli myös esimerkiksi Sea breamiä (hammasahventa) ja Sea bassia (meribassia) sekä jättikatkarapuja. Lihaa, pastaa ja muutakin olisi löytynyt, mutta me aikuiset keskityimme nyt meren herkkuihin joita voin todella suositella. Annokset olivat hyvin yksinkertaisia, mutta erittäin maukkaita, kala oli tuoretta ja molempien annosten kastikkeet onnistuneita, vaikka oma suosikkini olikin ehdottomasti sitruunakastike. Hinnat olivat 30-35 turkin liiran välillä, eli n. 10 euron paikkeilla.

   

Ulkoa näki myös suoraan sisään ravintolan keittiöön, joten siitä voi olla varma, että se pidetään siistinä. Myös ravintolan vessat olivat puhtaita ja hyvin pidettyjä, joka kertoo omalta osaltaan paikan tasosta. Pidimme myös siitä, että kokki heitteli ulkona istuskelevalle kissalle joitakin kalanrääppeitä. Kissa ei siis mennyt suinkaan sisälle keittiöön, vaan istuskeli kadulla, keittiön ulkopuolella. Itselle kissanomistajana ja useita maatiaiskissoja pelastaneena, tällaiset pienet, ystävälliset eleet tuntuvat erityisen mukavilta.

       

Lapset söivät Cafe Chimerassa hampurilaiset, jotka olivat ihan ok nekin ja lisäksi kaikille tuotiin pöytään yhteiseksi annos ranskalaisia ja çoban salatasia. Huomasimme myöhemmin että lähes joka paikassa oli tapana tuoda aina pöytään yhteinen annos kyseistä salaattia. Ranskalaisia oli usein tarjolla lisäkkeenä, mutta niitä oli huomattavasti pienempi määrä kuin mihin esimerkiksi Suomessa on tottunut, joka oli oikein hyvä asia.

Toinen paikka jota haluaisin Kyreniassa suositella on jäätelöbaari rannan keskivaiheilla. En ole varma oliko koko baari nimeltään Mardo vai myytiinkö siinä vain Mardon jäätelöä muun ohella, mutta joka tapauksessa he mainostivat ulkopuolella olevassa kyltissä, että heiltä saa Kyproksen tunnetuinta jäätelöä. Makuja oli valittavana vain kourallinen, mutta niistä löytyi kaikille sopivia vaihtoehtoja. Kokeilimme Sweet Melonia, Pistaasia, Banaania ja Mansikkaa, näistä aivan ehdottomasti paras oli Sweet Melon, johon kaikki ihastuimme. Todella, todella hyvän makuista jäätelöä. Myös cafe latte ja espresso olivat paikassa hyviä, frappéa emme saaneet, koska kone ei kuulemma ollut päällä ja olisi pitänyt odottaa yli 20 minuuttia.

   

Kyrenian uudella puolella emme ehtineet aivan kamalan kauaa pyöriä kun piti ehtiä takaisin hotellille lähtevään bussiin, mutta kävimme pienellä basaarikujalla ja parissa kaupassa. Basaarikujalla oli lähinnä turistirojua, eikä valikoima ollut kovin suuri. Pienen pieneen ruokapuotiin sen sijaan oli saatu tungettua vaikka mitä ja ostimmekin sieltä mm. erilaisia paikallisia limuja ja sämpylöitä. Luulimme että ne olivat rusinapullia, koska näyttivät aivan siltä, mutta pullaset osoittautuivatkin oliivisämpylöiksi. Lapset olivat hieman pettyneitä, mutta sämpylät olivat mainio aamupala.

     

Kyrenian reissun jälkeen kaikki suunnitelmamme menivätkin sitten enemmän ja vähemmän uusiksi kun poikamme alkoi illalla oksentaa ja ripuloida ja tätä jatkui iloisesti ainakin vuorokauden verran, jonka jälkeen tauti tarttui yksi toisensa jälkeen melkein kaikkiin meihin muihin. Suosittelen ottamaan matkalle mukaan ainakin Osmosalia ja Rennietä, onneksi meillä oli niitä jonkin verran matka-apteekissamme. Olimme myös syöneet maitohappobakteereita, mutta niillä ei nyt tuntunut olevan vaikutusta. Sinänsä erikoista, että olemme aiemmin matkustelleet useissa paikoissa lastenkin kanssa, emmekä ole koskaan saaneet vatsatautia mistään, edes Turkin kiertomatkalta tai Bulgariasta viime kesänä josta kaikki vieläpä varoittelivat erityisen paljon etukäteen.

Luultavasti Kyproksella oli nyt jotain erityistä liikkeellä koska myös monet muut suomalaiset olivat sairastuneet. Osa heistä oli käynyt Kyproksella aiemminkin eivätkä he olleet silloin saaneet mitään. Jotkut kävivät lääkärissä ja saivat ison piikin pyllyynsä sekä antibiootteja vielä pillereinä mukaan, piikki oli kuulemma auttanut parissa tunnissa. Itse en kyllä vatsataudin takia haluaisi mitään noin suurellista hoitoa, ellei se olisi aivan välttämätöntä esim. matkustamisen takia, mutta lääkärikin siis löytyi tarvittaessa taksimatkan päästä. Onneksi me ehdimme parantua suurin piirtein kuntoon ennen paluulentoa, vaikka mahassa kupli vielä silloinkin ja nappailinkin lennon aikana Rennieitä kuin Tic-Taceja.

Sairastuimme kuitenkin osissa ja muutama meistä ei lainkaan (vaikka olimme syöneet samoja ruokia), joten yleensä pääsimme kuitenkin edes jonkun verran liikkeelle. Paljon tuli vietettyä aikaa lasten leikkialueella ja uima-altailla, jotka olivat onneksi todella hyviä. Hotellilla oli kolme eri uima-allasta joista yhdessä useampia vesiliukumäkiä. Näinä päivinä ne jotka kykenivät, myös söivät aika paljon hotellin ravintolassa. Ruoka ei tosiaan ollut kummoista, mutta sitä sai helposti.

   

Listan paras annos oli Pork Chops, joka oli yksi iso porsaankyljys, ranskalaisia ja riisiä. Pippuripihvi, joka oli listan kallein annos 45TL, oli sitä vastoin pettymys, pihvin piti tulla mediumina, mutta se oli täysin kypsä ja kastike oli aivan liian suolaista. Muita naudanliharuokia ei listalla juuri ollutkaan, lähinnä välipalahenkinen Steak Sandwich taisi löytyä. Listalla oli kyllä myös erilaisia patoja, mutta kun kysyimme, niin niitä ei saanutkaan. Toisena päivänä myöskin porsaankyljykset olivat loppu.

   

Lihapullat ja listalla oleva Special kebap oli tehty lampaasta, josta varsinkaan lapset eivät välitä, joten ne jäivät sen takia tilaamatta. Salaatit olivat edullisia ja ihan ok perussalaatteja, esim. kanasalaatti maksoi 15TL, eli n. 5 euroa. Pizzoista tavallinen Margarita oli parempaa kuin vaikkapa pepperoni, pizzaa sai otettua myös mukaan. Aivan kamala pettymys sen sijaan olivat Calamari ja Fried whiting kala-annokset. En ole eläissäni syönyt niin huonoja mustekalarenkaita, ne oli varmaankin otettu suoraan pakkasesta ja lämmitetty mikrossa. Pinta ei ollut lainkaan rapea, vaan pehmeän möhjöinen ja kaikki maistui lähinnä jauholta. Renkaat olivat niin pahoja, että jätimme ne suosiolla syömättä ja veimme kissoille. Kuvat ko. annoksista näyttävät ihan rikospaikkakuvilta, koska ulkona oli jo aivan pimeää ja ne on otettu salamalla. Kuvanlaatu sopii sinänsä erinomaisesti kuvaamaan annosten laatua.

   

Vielä ennen kotiin lähtöä ehdimme ostelemaan hieman viinejä ja käymään rannalla. Olimme ajatelleet juoda viinit jo paikan päällä, mutta osa jäi juomatta vatsataudin takia ja odottelee edelleen avaamistaan. Toiveet eivät kyllä ole kovin korkealla sen perusteella mitä ehdimme maistaa. Olimme ajatelleet että esimerkiksi roséviini olisi ihanan raikasta kuumalla juotavaksi, mutta se maistui lähinnä siltä kuin joku vihainen turkkilaismummo olisi talsinut suutuspäissään rypäleitä haisevilla sandaaleillaan viinisammiossa. En ole eläissäni maistanut niin kitkerää roséeta kuin Villa Dolucan Klasik. Ennen kuin herkkuun pääsimme käsiksi, oli sekin oma operaationsa. Jostain syystä kun koitimme avata pulloa, pullonkaula katkesi! En tiedä miten moinen on edes mahdollista, onko kyproslainen lasi jotenkin heikkotekoista, mutta näin vain kävi. Onneksi ei kellekään sattunut mitään. Mietimme olikohan viinin joukkoon mahdollisesti joutunut lasinsiruja ja uskaltaako sitä juoda, mutta sitten onneksi keksimme kaataa sen suodatinpussien läpi joita olimme tuoneet muutamia kappaleita Suomesta. Jotain käyttöä niillekin, vaikka kahvinkeitintä ei ollut. Rohkea siis rokan syö ja vielä rohkeampi juo kyproslaisen viinin.

       

Vaikka uima-altailla oli mukava viettää aikaa, halusimme kuitenkin vielä käydä merenrannassakin. Meille oli sanottu ja mielestäni hotellin nettisivuillakin luki, että lähimmälle rannalle olisi viidentoista minuutin kävelymatka. Olisi pitänyt arvata että tässäkin tapauksessa aikakäsitys on enemmän kuin harhaanjohtava. Onneksi pakkasimme kävelyä varten mukaan useamman vesipullon, lämpöä oli tuona päivänä 34 astetta.

Missään ei oikein ollut selkeitä kylttejä sen suhteen mitä kautta pääsisi rantaan, mutta suunnistimme sen mukaan mikä näytti lyhimmältä reitiltä. Päädyttyämme umpikujaan, kysyin talonsa pihalla seisovalta mieheltä lyhintä reittiä ja hän sattuikin puhumaan erinomaista englantia. Mies sanoi että siitäkin pääsi kyllä periaatteessa jatkamaan matkaa joutomaan ja epämääräisten roskakasojen läpi, mutta hän ei missään nimessä suosittele reittiä, varsinkaan lapsille, eikä siitä rattailla olisi edes päässytkään. Kuulemma tämän reitin päässä oleva ranta ei myöskään ollut häävi. Ilmeisesti tämän täytyi kuitenkin olla se ranta johon oli ”viidentoista minuutin kävelymatka”, koska toinen reitti, jota sitten kuljimme, tavallisia teitä pitkin, kesti ainakin lasten kanssa lähemmäs nelisenkymmentä minuuttia.

Tuntui että matka vain jatkui ja jatkui, seurasimme kylttejä paikkaan joka mainosti mini-golfia rannassa. Jossain kohdin pienissä kylteissä luki enää vain Beach. Loputtomalta tuntuvan kävelyn jälkeen pääsimme vihdoin perille. Olin kuvitellut että rannassa olisi jonkin sortin rantabulevardi ja ravintoloita joissa voisi syödä, mutta minkäänlaista bulevardia ei ollut, vain lyhyt, ehkä parinsadan metrin pituinen rantakaistale johon oli laitettu aurinkotuoleja ja hieman nuhjuisen oloinen kahvila.

       

Lapset etsiskelivät hiekan seasta simpukoita ja niitä löytyikin kokonaiset kolme kappaletta. Vaikka ranta-alue ei ollut kummoinen, oli vesi kuitenkin mahtavan kirkasta. Pohjana oli isohkoja pyöreitä kiviä, jotka näyttivät upeilta sinistä vettä vasten. Rannalla oli joitakin kymmeniä ihmisiä ja uimassa vain kourallinen, jotkut polttelivat vesipiippua aurinkotuoleissaan. Muutamat ihmiset söivät kahvilassa pastaa, mutta meistä paikka näytti ja haisi sen verran epäsiistiltä, ettemme halunneet syödä siellä, tyydyimme vain juomaan muutamat kylmät limut.

      

Vessa oli myös eriskummallinen, ensimmäinen huone, eli miesten puoli, oli sellainen että siinä oli seinällä jaetut, avoimet kopperot, joissa oli jokaisessa tavallinen tuoli. Tuolin edessä oli seinässä ilmeisesti jonkin sortin pissausaukko. En ymmärrä miksi ihmeessä vessassa olisi pitänyt pissata istualtaan seinässä olevaan reikään? Ehkä viritelmä oli baarin omistajan, joka oli paidaton, erittäin isolla ja karvaisella kaljamahalla varustettu, hikinen mies, joka kulki koko ajan ympäriinsä baarissa jakelemassa neuvoja työntekijöilleen. Kenties hän ei jaksanut seistä pissatessaan, vaan halusi istua. En tiedä, mutta varsinkin kun selvisi millaisia vessat ovat, sen vähemmän paikassa teki mieli syödä. Rannalle lähtiessä kannattaa siis pakata mukaan omat eväät, jos meinaa viettää siellä pidemmänkin aikaa. Juomia sentään saa ostettua kylmänä ja niitä oli tarjolla useampia erilaisia vaihtoehtoja.

Hotellin bussi kulki kyllä kerran päivässä myös jollekin toiselle rannalle, jonka piti olla parempi, mutta kun ajoimme siitä ohi, ei sekään näyttänyt kovin ihmeelliseltä. Hieman pidempi rantakaistale, mutta sekin sellainen joka näytti loppuvan kesken, eli hyvin rajattu alue. Tuntui oudolta, että rantaviivaa ei oltu hyödynnetty sen paremmin kun monissa paikoissa nimenomaan rantaa pitkin pääsee kävelemään vaikka minne asti ja rannanvierukset ovat yleensä täynnä kauppoja ja ruokapaikkoja. No, tulipahan nyt sitten merenrantakin kuitenkin nähtyä. Enää ohjelmassa olikin lähinnä viimeisten kotiin viemisten ostelua ja matkatavaroiden pakkausta.

Osa meistä oli vielä paluumatkallakin hieman heikossa kunnossa, erityisesti voimakkaan ripulin jäljiltä ja viimeisenä jäikin mieleen tämä osuvasti nimetty kahvila, The Caca, Ercanin lentokentällä. Logo muistutti sillä hetkellä jotain ihan muuta kuin herkullista donitsia.

Kivaakin oli, mutta täytyy sanoa, että tämän reissun jäljiltä oli kyllä ihana päästä takaisin Suomeen.

Täältä löydät matkakertomuksen ensimmäisen osan –>

Kypros osa 1

Vietimme juuri perheen kanssa viikon Pohjois-Kyproksella, Alsancakissa. Matka oli alusta lähtien hieman sinnepäin, jos nyt kauniisti sanotaan. Matkatoimisto Go Syden/Go International on ylivoimaisesti ruppaisin matkatoimisto jonka kanssa olen koskaan asioinut. Matkan odotus lähti mukavasti käyntiin sillä että saimme koko ajan matkadokumentit osin väärillä nimillä, nimet korjattiin mutta kun asiakirjat tulivat seuraavan kerran, aikataulujen jälleen kerran muututtua, oli niissä taas väärät nimet. Jouduin lähettämään matkatoimistoon ennen matkaa varmaankin kymmenen sähköpostia, heidän satunnaisissa vastauksissaan kesti vähintään viikon verran, joskus kaksi. Kun kysyin onko mahdollista saada suurempi perhehuone, kahden hengen huoneiden sijaan, vastaus oli tyyliin ”Kyllä te siellä pärjäätte”, joskus eivät vaivautuneet vastaamaan lainkaan. Sanoisin että ko. matkatoimiston slogan ”Just go, la oss tenke på resten!” on niin iso vitsi, että jos matkabisnes joskus tyrehtyy, Go Syden voi huoletta ryhtyä stand-up koomikoksi.

Olen usein katsonut TV:stä Tonia Buxtonin juontamaa Kyproksen herkkukeittiö-ohjelmaa jossa on ollut aivan ihania ruokia ihanissa maisemissa, niiden saavuttaminen alkoi nyt vain tuntua melkoisen työläältä. Ei silti pitäisi valittaa, oli muita ihmisiä joilta matka oli peruttu kokonaan tai ehdotettu uutta päivää. Tämä varmasti sopii vaikkapa eläkeläisille, mutta entäs työssäkäyville jotka ovat järjestäneet lomansa? Just go! Antaa palaa, älä turhaan päätäsi vaivaa. Matkadokumenteissa oli nimen lisäksi myös väärä lähtöaika, suurin osa ihmisistä, kuten mekin, saavuimme kentälle tunnin liian aikaisin. Todella mukavaa viideltä aamulla, pienten lasten kanssa. Kiitos Go Syden tästäkin. No, matkoilla aina sattuu ja tapahtuu, onneksi Starbucksin herkullinen Pumpkin Spice Latte auttoi ainakin väsymykseen.

Onur Airin koneessa saimme paikat keskellä olevien vessojen vierestä, jossa oli hyvin jalkatilaa, mutta ei niin mukavat näkymät. Koska toinen vessa oli poissa käytöstä, ovi teipattuna umpeen, oli toiseen koko ajan valtava jono. Olimme aitiopaikalla kun ihmiset seisoivat suoraan edessämme ja hytkyttelivät itseään pissahätäisinä. Sitten ehjänkin vessan lavuaari alkoi vuotaa. Välilaskulla Antalyassa hieltä haiseva mekaanikko tuli paukuttamaan vessan putkia, vettä valui valtoimenaan pitkin koneen käytävää. Näkymät myös sen kuin paranivat, edessämme heilui nyt putkimiehen karvainen persvako tunnin verran. Lopulta olimme perillä Kyproksella kaksi tuntia myöhässä aikataulusta, mutta kuitenkin perillä, joka tuntui siinä vaiheessa jo saavutukselta sinänsä.

Meitä oli vastassa ”opas”, josta selvisi myöhemmin ettei hän olekaan suinkaan opas, vaan eläinlääkäri. Kyseinen mies oli kuulemma ainoa ihminen Kyproksella joka puhui suomea. Hän mumisi jotakin bussin etuosassa niin hiljaa että saimme selvää vain osasta. Ei siinä mitään, mies oli ihan mukava, hän ei kuulemma saanut tästä ”oppaan” työstään mitään palkkaa Go Sydeniltä, vaan teki tätä lähinnä siksi että hänellä oli niin sanotusti oma hevonen ojassa. Mies omisti hevostilan johon hän mainosti matkoja, yksi kaupitelluista retkistä oli tänne hänen tilalleen. Kyläilta, jossa ensin nähtiin eläimiä ja sitten syötiin niitä. Tilalla oli kai jonkin sortin löytöeläimiä ja hevosia ja lopuksi syötiin uunissa seitsemän tuntia hautunutta vuohta. Jätimme retken väliin.

Perillä hotellissa, Riverside Garden Resortissa, joka oli eläinlääkärin mukaan Kyproksen parhaita, kysyin olisiko mahdollista saada isompi perhehuone. Viisi naista viuhtoi käsiään ja kälpätti turkiksi, kukaan ei ymmärtänyt englantia sen vertaa että olisivat tajunneet mitä kysyn. Lopulta löytyi yksi nainen joka puhui englantia, hän otti passimme, sanoi ”One second” ja katosi takahuoneeseen. Kului minuutti, kului viisi, kului kymmenen. Kysyin onko jotain ongelmaa. ”No problem” he sanoivat ”just wait”. Tiedän toki että etelän aikakäsitys on eri kuin Suomen, mutta en tiennyt että yksi Kyproksen sekunti on meikäläisen puoli tuntia, nyt tiedän senkin. Kaikki muut olivat jo hävinneet huoneisiinsa, me istuimme ja odotimme, lapset huusivat nälkäänsä. Lopulta saimme huoneen ja tällä kertaa täytyy sanoa, että odotus kannatti.

      

Huoneistomme oli koko paikan parhaassa villassa, joka oli aivan alueen laidalla ja josta oli upeat näkymät niin vuorille kuin merellekin. Asuntoon kuului kaksi isoa terassia ja vielä kolmas, tavallisen kokoinen parveke. Isoimmalla terassilla söimme aamupalat samalla kun katselimme auringonnousua ja illalla popsimme oliiveja samalla kun ihastelimme auringon laskua takaisin vuorten taa. Asuntomme oli ilmeisesti paikallista luksustasoa, koska siellä oli sekä toimiva jääkaappi, mikro että kaasuliesi. Osa porukastamme sai toisen, pienemmän asunnon alakerrasta, siellä jääkaappi ei toiminut, mikroa ei ollut, vedenkeittimessä oli pistoke joka ei sopinut pistorasiaan (!) ja jääkaappi oli tungettu aivan lieden eteen, niin että siinä ei mahtunut kokkaamaan. Vetolaatikosta löytyi tasan kaksi haarukkaa. Vaikka kaikkien alueen asuntojen piti olla apartementoksia, jotkut suomalaiset kertoivat että heillä ei esim. ollut yhtään kattilaa tai paistinpannua asunnossaan. Meiltä löytyi molemmat. Eläinlääkäri sanoi, että hotelli tekee tätä tahallaan, jotta saisi ihmiset syömään omassa ravintolassaan ja tätä en epäile yhtään.

     

Ravintolan lisäksi hotellin alueella oli pieni minimarketti joka oli apeuden ilmentymä, kauppa oli usein auki kun sen piti olla kiinni ja kiinni kun sen piti olla auki. Myyjä oli mukava, iäkkäämpi nainen, mutta kaupan valikoima oli kuin venäjällä pula-aikaan. Kaupasta sai lähinnä vettä, viinaa ja mehua. Leipiä oli joinain päivinä hyllyssä kolme, joinain ei lainkaan. Ostimme pussillisen makaronia, mutta mitään pastakastikkeita ei ollut seuraksi, ei lihaa, ei vihanneksia, ei mitään mistä voisi laittaa ruokaa. Lähinnä kuivatuotteita ja esim. murukahvia, joka on sinänsä ok, koska eipä huoneistoissa kahvinkeitintäkään ollut. Hevi-osastona toimi pari laatikkoa lattialla joissa oli muutamia banaaneja ja rypäleitä. Karkkia ja keksejä sekä uimaleluja löytyi. Jos tarkoitus on kuitenkin laittaa myös itse ruokaa, kuten meillä oli, on ainoa vaihtoehto kävellä reilun puolitoista kilometriä lähimpään isoon supermarkettiin, Lemariin.

Ensimmäisenä iltana söimmekin sitten nälissämme hotellin ravintolassa pizzat ja tunsin olevani todella kaukana Tonia Buxtonin Kyproksen herkkukeittiöstä. Sanottakoon, että ravintola itsessään oli todella viihtyisä, allasalueen vieressä, runsaiden puiden ja istutusten katveessa, mutta itse ruoka oli todella keskinkertaista ja tylsää. Halusin kuitenkin ajatella positiivisesti, huomenna lähtisimme katselemaan maisemia ja kävisimme myös isommassa ruokakaupassa, siellä täytyi olla vaikka mitä. Mietin myös toista matkaporukkaa, joka oli kertonut meille bussissa, että heidät oli yllättäen jaettu eri hotelleihin. Suurin osa laitettiin tähän hotelliin, vaikka heidän oli pitänyt olla toisessa ja joukon ainoa pariskunta joka ei ollut koskaan matkustanut ulkomailla, eikä puhunut myöskään englantia, oli joutunut omin nokkineen täysin toiseen hotelliin. Matkalla sinne heidän bussistaan oli vielä puhjennut rengaskin, joka oli jo melkoisen tragikoomista. Huuhdoin pepperoni-pizzaa alas Pepsillä ja mietin että meillä täytyi mennä sentään paremmin kuin heillä.

Aamu sujui hyvin ilman herätyskelloa, ensin alkoi kukko kiekua neljältä, meteliin yhtyi toinen ja kolmaskin kukko ja yhdessä tuumin ne jatkoivat kukkoiluaan ainakin tunnin verran, juuri siihen asti kunnes minareeteista alkoi viiden aikaan aamusta kuulua rukouskailotus, joka kaikui mukavasti vuorenseinämistä suoraan makuuhuoneeseen. Sitä jatkui aikansa ja ilmeisesti tämä Allahin viesti laukaisi jotain paikallisissa koirissa, koska hartaushetken jälkeen ne alkoivat haukkua joka puolella ja sitä kesti puolestaan noin tunnin verran. En silti valita, ainakin sitä tunsi olevansa aidosti luonnon keskellä ja heräsi ajoissa katselemaan aamuun heräävää ympäristöä terassilta.

Aamupalaksi meillä oli minimarketista hankittua kuivaa leipää, tuorejuustoa ja murukahvia. Sekään ei haitannut, koska maisemat olivat upeat ja aurinko lämmin. Olimme myös poimineet hotellin alueen puista sitruunoita ja limejä, niitä kasvoi valtoimenaan. Ei niin, että niitä olisi voinut syödä aamupalaksi, mutta siinä että voi poimia tuoreen limen puusta, on jotain kulinaristia koskettavaa. Alueella kasvoi myös granaattiomenoita, oliiveja, viikunoita sekä viinirypäleitä jotka olivat kylläkin jo kuivahtaneita.

     

Spartalaisen aamupalan jälkeen suuntasimme ruokaostoksille. Matkan varrella oli useampi hautausmaa, yksi hylätty ja kaksi käytössä. Ihmiset tulivat perjantai-iltana ja toivat kukkia ja suitsukkeita haudoille koko perheen voimin. Suitsukkeiden tuoksu vaihtui välillä vuohiin ja lampaisiin, tien vieressä oli myös pari kahvilaa ja ravintolaa jotka näyttivät olevan aina tyhjiä. Moni paikka mainosti sillä että heillä on wifi, se tuntui olevan kova sana saarella. Kahvilan ovella saattoi esim. lukea että jos ostat vähintään 15 turkin liiralla, saat käyttää ilmaista wifiä. Hotellissa wifi olisi maksanut kuusi euroa päivä tai viisitoista euroa viikossa, tosin monille muille oli sanottu hinnaksi 20 euroa/viikko. Maantierosvousta molemmat, sanon minä. Luulen että meille annettiin halvempi hinta koska olin niin närkästyneen näköinen kysyttyäni ensin puolihoidon hinnoista. Olisivat veloittaneet lapsista täysin saman hinnan kuin aikuisista. Anteeksi nyt vain, en tiedä kuinka paljon ruokaa kyproslaiset kolmevuotiaat kenties suuhunsa lappavat, mutta meidän kolmevuotiaamme syö joskus vain kaksi hernettä. En todellakaan aio maksaa tästä ilosta 15:tä euroa/päivä, enkä ole koskaan aiemmin törmännyt paikkaan, jossa pienistä lapsista koitettaisiin lypsää sama hinta kuin aikuisista. Ajattelimme siis panostaa muutamiin hyviin ravintoloihin ja siihen että kokkailemme itse paikallisista aineksista.

Saavuttuamme hikisen aamukävelyn päätteeksi Lemariin, tuntui se ensin ihanalta keitaalta verrattuna hotellin minimarkettiin, mutta äkkiä selvisi että valikoima oli yllättävän suppea. Perusaineksia kyllä löytyi, esimerkiksi erilaisia leipiä oli paljon, niissä myös nimenomaan paikallisia juttuja, kuten hyviä pita-leipiä. Murohyllyllä odotti kuitenkin ensimmäinen pettymys, tyttömme totesikin että ”Plääh, tosi tylsää, kaikki on ihan samoja kun Suomessa, mä olisin halunnut kokeilla jotain erilaista”. Sama ilmiö toistui monella osastolla, esim. säilykkeet olivat kaikki vanhoja tuttuja, samoin mausteet, karkkihyllystä 95% oli täsmälleen samoja karkkeja mitä Suomestakin saa, sipseissä oli ehkä yksi erikoisempi maku jossa oli jogurttia. Oli myös erikoista että mikroaterioita ei ollut juuri lainkaan, ne olisivat olleet käteviä ja nopeita lounaita ja monessa maassa olen törmännyt aivan erinomaisiin, paikallisiin valmisruokiinkin, Ranskassa esim. ihanaan Poulet Véroniqueen. Ainoa mikroateria jota Lemarissa myytiin oli kanacurry, yksi ainoa mikroateria koko supermarketissa!

Mietimme johtuuko se siitä että Kyproksella kokataan enemmän, ovatko paikalliset mammat enemmän kotona, onko heillä ylimääräistä aikaa, eivätkö kyproslaiset vain ymmärrä valmisruoan päälle vai eikö heillä kenties ole varaa siihen? En tiedä mikä on vastaus, mutta jos kokataan enemmän, niin ihmettelen kyllä mistä aineksista. Esimerkiksi Lemarinkin hedelmä- ja vihannesvalikoima oli todella suppea, monet hedelmät olivat myös huonolaatuisia ja kuivakoita. Saarellahan on pääsääntöisesti todella kuivaa ja se kyllä näkyi myös tuoretuotteissa. Ehkä ihmiset kasvattavat omilla pihoillaan vihanneksia ja hedelmiä tai käyvät markkinoilla. Tosin kuulin jonkun sanovan että he olivat olleet markkinoilla eikä sieltä löytynyt mitään.

      

Onneksi kaupassa oli kuitenkin tiski jossa myytiin mm. oliiveja, fetaa, hummusta, tzatzikia, erilaisia salaatteja ja leipomotuotteita kuten baklavaa. Valikoima oli ihan hyvä, mutta se näytti ikävä kyllä toistuvan samana joka päivä, joten siihenkin kyllästyi melko nopeasti. Pakkasesta ostimme kilon paketin Seftali kebapia ja lapsille jäätelöt, joissa sentään oli jotain erilaistakin laatua tarjolla tuttujen Cornettojen ja Magnumien ohella. Kaikki juustot joita söimme olivat erittäin maukkaita, niin fetat kuin goudatkin, samoin kannattaa kokeilla kefiiriä ja hapankirsikkamehua. Myös marjoilla maustettu kefiiri oli erinomaista. Lapset oli otettu huomioon jogurttiosastolla, monen jogurtin päällä oli joko jotain pientä ekstranamia, pieni peli tms. Voi oli suolatonta ja se oli usein pakattu hyvin erikoisesti jonkinlaiseen pystymalliseen tötteröön josta sitä oli naurettavan hankalaa ottaa veitsellä.

      

Hintataso oli yllättävän korkea, monet tuotteet olivat aivan samoissa hinnoissa kuin Suomessa, pakasteet olivat paikoin jopa kalliimpia. Tiskistä saatavat tuotteet olivat oikeastaan ainoat jotka olivat selvästi edullisempia kuin vastaavat tuotteet Suomessa. Isohko annos hummusta tai salaattia maksoi parista liirasta reiluun neljään liiraan, eli 1-2 euron välillä.

Lemarin lisäksi vähän matkan päässä oli toinenkin kauppa, Atakara shopping center, jonka nimi on kyllä kaupan kokoon nähden erittäin suurellinen. Kyseessä oli hieman suomalaista Siwaa suurempi kauppa, jossa oli samantapainen tuoretiski kuin Lemarissakin, mutta suppeampi valikoima. Atakara on noin puolet Lemarin koosta, sieltä tosin löytyi muutamia hieman erilaisia tuotteita, kuten hyytelöjauheita ja paikallisia kivikarkkeja. Kun etsimällä etsimme molempien kauppojen hyllyt läpi, niin tuliaisiksi löytyi muutamia hieman erilaisia hilloja, paikallista halvaa ja pähkinöitä hunajassa (tosin niitä oli yksi ainoa purkki jäljellä hyllyssä). Turkkilaista kahvia toimme myös pussillisen, sekä kyproslaista viiniä ja olutta.

Seftali kebap ja paikallisia salaatteja

Seftali kebap olisi taatusti parhainta jos sen valmistaisi ulkona puu- tai hiiligrillissä, mutta meillä ei sellaista tietenkään ollut käytössämme, joten kebapit piti paistaa paistinpannussa. Koostumus oli mielenkiintoinen, liharullat oli kääritty jonkinlaiseen rasvaverkkoon jonka arvailimme olevan vatsalaukkua tms. Myöhempi googletus osoitti arvauksen oikeaksi, Seftali kebapit kääritään perinteisesti porsaan tai lampaan vatsakalvoon, joka on sopivan rasvaista ja toimisi varmasti erinomaisesti juuri grillissä. Paistinpannulla paistettaessa siitä kuitenkin suli pannuun aivan liikaa rasvaa, joten lopulta irrottelimme vatsakalvot rullista ja paistoimme lihat sellaisenaan joka osoittautui paljon paremmaksi menetelmäksi.

  

Säästimme rasvaiset kalvot ja syötimme ne hotellin alueella majaileville irtokissoille. Yhdellä kissoista oli pennutkin aivan lähellä joita se imetti vielä ja osalla kissoista oli erilaisia vammoja, kuten vääntynyt leuka tai kipeä tassu. Pääsääntöisesti näytti että hotellin henkilökunta kohteli kissoja ihan inhimillisesti, mutta koko ajan ne silti tuntuivat olevan nälissään. Myöhemminkin veimme kissoille aina kaikkea mitä vain yli jäi, mikään ei mennyt hukkaan ja kaikille tuli hyvä mieli.

Kun viimeisetkin rullat saatiin paistettua, puristimme kebapien päälle itse puusta poimittujen limejen mehua, silppusimme hieman lehtipersiljaa ja ripottelimme koristeeksi vielä granaattiomenan siemeniä. Tarjosimme lihat kaupasta ostetun tzatzikin (turkiksi cacik), kisirin, asili ezmen ja çoban salatasin kanssa. Kaikki oli oikein maukasta, kebapit olivat hyvin maustettuja ja ne maistuivat myös lapsille.

  

Kokkailimme itse myös pita-taskuja erilaisin täyttein, niihin sopivat erinomaisesti kaupan tiskistä saatavat erilaiset kastikkeet ja salaatit esim. paistetun kanan ja erilaisten juustojen kera. Limeä ja granaattiomenan siemeniä lisäilimme joka paikkaan johon mahdollista. Olisin toivonut ja olettanut että Kyprokselta olisi saanut tuoretta kalaa kaupoista, mutta sitä ei ollut lainkaan, ainoastaan joitakin kalapakasteita. En tiedä mistä paikalliset hankkivat kalansa, mutta eivät ainakaan supermarketeista. Onneksi erinomaisen tuoretta kalaa oli kuitenkin tarjolla ravintoloissa, joista lisää seuraavassa osassa, eli Kypros osa 2:ssa, jossa kerron enemmän ravintoloista, viinistä, Kyreniasta ja merenrannasta.

      

Täältä löydät matkakertomuksen toisen osan –>