Täältä löydät matkakertomuksen ensimmäisen osan –>
Hotellin ympäristössä ei ollut oikeastaan sen kummempaa nähtävää, kävimme kyllä kävelemässä joka suuntaan johon teitä pitkin pääsi. Jos lähti poispäin päätiestä, jonka varrelta dolmukset kulkivat, oli alueella lähinnä paikallisten taloja. Nekin olivat sinänsä ihan mielenkiintoista katseltavaa, omakotitaloissa oli tapana pitää etuovet auki ja ohi kulkiessa pääsi näin kurkkaamaan suoraan sisään paikallisten olohuoneisiin. Kalustus oli pääosin melko yksinkertaista ja seinillä oli usein Kemal Atatürkin kuva ja ihmisten omia hääkuvia kehystettyinä. Joka talossa oli aurinkopaneelit ja lämminvesipöntöt. Monet kasvattivat pihoillaan ainakin granaattiomenia ja erilaisia kukkia, muutamilla oli oma uima-allaskin.
Siinä vaiheessa kun tuntui että kaikki oli hotellin ympäristössä nähty, oli aika lähteä käymään Kyreniassa (turkiksi Girne), joka oli lähin hieman isompi kaupunki. Kyreniaan pääsi Lapta-Girne väliä kulkevilla dolmuksilla tai hotellin bussilla, matka kesti viitisentoista minuuttia. Valitsimme hotellin bussin johon ei tarvinnut ensin kävellä puoltatoista kilometriä ja siinä matka maksoi kaksi euroa / aikuinen. Yllättävää kyllä, lapset pääsivät ilmaiseksi, mutta luulen että tämä johtui ihan kuskista, joka sattui olemaan erityisen ystävällinen. Rattaat piti ottaa ahtaaseen bussiin sisään, koska muutakaan paikkaa ei ollut ja yksi jos toinenkin meinasi kompastua niihin täydessä bussissa. Taksit olivat veloittaneet ihmisiltä hyvin vaihtelevia summia Kyreniaan, halvimmillaan saman matkan sai 30:lla liiralla ja olivatpa jotkut maksaneet kuulemma 55 liiraakin.
Kyreniassa on kaunis satama-alue ja sen ympäristössä paljon ravintoloita ja kahviloita. Aivan sataman reunassa on Kyrenian linna ja linnassa oleva museo, toisessa reunassa taas turisti-info ja parikin leikkipuistoa lapsille. Joka puolella tarjottiin veneretkiä 20-35 eurolla ja osa ainakin lupasi lapset puoleen hintaan ja pienimmät täysin veloituksetta (Go Sydenin kaupittelema veneretki olisi maksanut paljon enemmän, 45 euroa / henkilö ja kaikki lapset, iästä riippumatta puolet hinnasta). Kyrenian keskusta-alueella on ilmainen, ilmeisesti kaupungin tarjoama wifi joka toimi erityisesti alhaalla satamassa hyvin, ylempänä uudemman kaupungin puolella taas huonommin.
Täällä tuntui vihdoin olevan kalaakin tarjolla, joillakin ravintoloilla oli kadulla kylmätiski josta näki sillä hetkellä tarjolla olevat tuoreet kalat. Oli myös paikallisia jotka kalastivat sataman laidalla. Katselimme hieman eri paikkoja ja selailimme ruokalistoja. Halusimme ensin mennä kahville ja erehdyimme sisään paikkaan, joka oli aivan hevosenkengän mallisen sataman toisessa päässä, siinä joka on lähellä turisti-infoa. Paikka näytti kaukaa ihan hyvältä, mutta kun istahdimme hetkeksi loosiin, huomasimme että penkit olivat aivan tuhruiset ja paikassa haisi oksennus. Poistuimme siis vaivihkaa ja suuntasimme muualle.
Turisti-infossakin käväisimme ja saimme erilaisia esitteitä Kyreniasta ja Nicosiasta. Kysyimme merikilpikonnista Alagadi Beachillä, mutta infon nainen kertoi että viimeisetkin kuoriutuneet kilpikonnanpoikaset olivat jo aika lailla ehtineet lyllertää mereen. Hän sanoi, että ehkä yksi tai kaksi matti myöhäistä saattaa vielä olla jäljellä, mutta että luultavasti rannalla ei ole enää mitään nähtävää. Niinpä unohdimme konnat ja mietimme josko matkaisimme seuraavaksi Nicosiaan. Ennen tätä täytyi kuitenkin vielä seikkailla hieman Kyreniassa.
Nälkä alkoi jo olla kova, joten päädyimme syömään lähellä linnaa olevaan Cafe Chimeraan. Heidän listallaan oli niin lapsille kuin aikuisillekin sopivan tuntuisi ruokia ja valinta osoittautui erinomaiseksi. Palvelu oli ystävällistä ja nopeaa ja kala-annokset todella herkullisia. Osa meistä otti miekkakalaa ja grillattuja vihanneksia ja osa Balikia sitruunakastikkeella. Luulin että Balik on joku kalalaji, mutta kävi ilmi että balik tarkoittaakin vain turkiksi ylipäänsä kalaa. En siis tiedä tarkkaan mitä päivän kalaa söimme, mutta jotakin vaalealihaista, melko mietoa ja erittäin makoisaa kalaa. Listalla oli myös esimerkiksi Sea breamiä (hammasahventa) ja Sea bassia (meribassia) sekä jättikatkarapuja. Lihaa, pastaa ja muutakin olisi löytynyt, mutta me aikuiset keskityimme nyt meren herkkuihin joita voin todella suositella. Annokset olivat hyvin yksinkertaisia, mutta erittäin maukkaita, kala oli tuoretta ja molempien annosten kastikkeet onnistuneita, vaikka oma suosikkini olikin ehdottomasti sitruunakastike. Hinnat olivat 30-35 turkin liiran välillä, eli n. 10 euron paikkeilla.
Ulkoa näki myös suoraan sisään ravintolan keittiöön, joten siitä voi olla varma, että se pidetään siistinä. Myös ravintolan vessat olivat puhtaita ja hyvin pidettyjä, joka kertoo omalta osaltaan paikan tasosta. Pidimme myös siitä, että kokki heitteli ulkona istuskelevalle kissalle joitakin kalanrääppeitä. Kissa ei siis mennyt suinkaan sisälle keittiöön, vaan istuskeli kadulla, keittiön ulkopuolella. Itselle kissanomistajana ja useita maatiaiskissoja pelastaneena, tällaiset pienet, ystävälliset eleet tuntuvat erityisen mukavilta.
Lapset söivät Cafe Chimerassa hampurilaiset, jotka olivat ihan ok nekin ja lisäksi kaikille tuotiin pöytään yhteiseksi annos ranskalaisia ja çoban salatasia. Huomasimme myöhemmin että lähes joka paikassa oli tapana tuoda aina pöytään yhteinen annos kyseistä salaattia. Ranskalaisia oli usein tarjolla lisäkkeenä, mutta niitä oli huomattavasti pienempi määrä kuin mihin esimerkiksi Suomessa on tottunut, joka oli oikein hyvä asia.
Toinen paikka jota haluaisin Kyreniassa suositella on jäätelöbaari rannan keskivaiheilla. En ole varma oliko koko baari nimeltään Mardo vai myytiinkö siinä vain Mardon jäätelöä muun ohella, mutta joka tapauksessa he mainostivat ulkopuolella olevassa kyltissä, että heiltä saa Kyproksen tunnetuinta jäätelöä. Makuja oli valittavana vain kourallinen, mutta niistä löytyi kaikille sopivia vaihtoehtoja. Kokeilimme Sweet Melonia, Pistaasia, Banaania ja Mansikkaa, näistä aivan ehdottomasti paras oli Sweet Melon, johon kaikki ihastuimme. Todella, todella hyvän makuista jäätelöä. Myös cafe latte ja espresso olivat paikassa hyviä, frappéa emme saaneet, koska kone ei kuulemma ollut päällä ja olisi pitänyt odottaa yli 20 minuuttia.
Kyrenian uudella puolella emme ehtineet aivan kamalan kauaa pyöriä kun piti ehtiä takaisin hotellille lähtevään bussiin, mutta kävimme pienellä basaarikujalla ja parissa kaupassa. Basaarikujalla oli lähinnä turistirojua, eikä valikoima ollut kovin suuri. Pienen pieneen ruokapuotiin sen sijaan oli saatu tungettua vaikka mitä ja ostimmekin sieltä mm. erilaisia paikallisia limuja ja sämpylöitä. Luulimme että ne olivat rusinapullia, koska näyttivät aivan siltä, mutta pullaset osoittautuivatkin oliivisämpylöiksi. Lapset olivat hieman pettyneitä, mutta sämpylät olivat mainio aamupala.
Kyrenian reissun jälkeen kaikki suunnitelmamme menivätkin sitten enemmän ja vähemmän uusiksi kun poikamme alkoi illalla oksentaa ja ripuloida ja tätä jatkui iloisesti ainakin vuorokauden verran, jonka jälkeen tauti tarttui yksi toisensa jälkeen melkein kaikkiin meihin muihin. Suosittelen ottamaan matkalle mukaan ainakin Osmosalia ja Rennietä, onneksi meillä oli niitä jonkin verran matka-apteekissamme. Olimme myös syöneet maitohappobakteereita, mutta niillä ei nyt tuntunut olevan vaikutusta. Sinänsä erikoista, että olemme aiemmin matkustelleet useissa paikoissa lastenkin kanssa, emmekä ole koskaan saaneet vatsatautia mistään, edes Turkin kiertomatkalta tai Bulgariasta viime kesänä josta kaikki vieläpä varoittelivat erityisen paljon etukäteen.
Luultavasti Kyproksella oli nyt jotain erityistä liikkeellä koska myös monet muut suomalaiset olivat sairastuneet. Osa heistä oli käynyt Kyproksella aiemminkin eivätkä he olleet silloin saaneet mitään. Jotkut kävivät lääkärissä ja saivat ison piikin pyllyynsä sekä antibiootteja vielä pillereinä mukaan, piikki oli kuulemma auttanut parissa tunnissa. Itse en kyllä vatsataudin takia haluaisi mitään noin suurellista hoitoa, ellei se olisi aivan välttämätöntä esim. matkustamisen takia, mutta lääkärikin siis löytyi tarvittaessa taksimatkan päästä. Onneksi me ehdimme parantua suurin piirtein kuntoon ennen paluulentoa, vaikka mahassa kupli vielä silloinkin ja nappailinkin lennon aikana Rennieitä kuin Tic-Taceja.
Sairastuimme kuitenkin osissa ja muutama meistä ei lainkaan (vaikka olimme syöneet samoja ruokia), joten yleensä pääsimme kuitenkin edes jonkun verran liikkeelle. Paljon tuli vietettyä aikaa lasten leikkialueella ja uima-altailla, jotka olivat onneksi todella hyviä. Hotellilla oli kolme eri uima-allasta joista yhdessä useampia vesiliukumäkiä. Näinä päivinä ne jotka kykenivät, myös söivät aika paljon hotellin ravintolassa. Ruoka ei tosiaan ollut kummoista, mutta sitä sai helposti.
Listan paras annos oli Pork Chops, joka oli yksi iso porsaankyljys, ranskalaisia ja riisiä. Pippuripihvi, joka oli listan kallein annos 45TL, oli sitä vastoin pettymys, pihvin piti tulla mediumina, mutta se oli täysin kypsä ja kastike oli aivan liian suolaista. Muita naudanliharuokia ei listalla juuri ollutkaan, lähinnä välipalahenkinen Steak Sandwich taisi löytyä. Listalla oli kyllä myös erilaisia patoja, mutta kun kysyimme, niin niitä ei saanutkaan. Toisena päivänä myöskin porsaankyljykset olivat loppu.
Lihapullat ja listalla oleva Special kebap oli tehty lampaasta, josta varsinkaan lapset eivät välitä, joten ne jäivät sen takia tilaamatta. Salaatit olivat edullisia ja ihan ok perussalaatteja, esim. kanasalaatti maksoi 15TL, eli n. 5 euroa. Pizzoista tavallinen Margarita oli parempaa kuin vaikkapa pepperoni, pizzaa sai otettua myös mukaan. Aivan kamala pettymys sen sijaan olivat Calamari ja Fried whiting kala-annokset. En ole eläissäni syönyt niin huonoja mustekalarenkaita, ne oli varmaankin otettu suoraan pakkasesta ja lämmitetty mikrossa. Pinta ei ollut lainkaan rapea, vaan pehmeän möhjöinen ja kaikki maistui lähinnä jauholta. Renkaat olivat niin pahoja, että jätimme ne suosiolla syömättä ja veimme kissoille. Kuvat ko. annoksista näyttävät ihan rikospaikkakuvilta, koska ulkona oli jo aivan pimeää ja ne on otettu salamalla. Kuvanlaatu sopii sinänsä erinomaisesti kuvaamaan annosten laatua.
Vielä ennen kotiin lähtöä ehdimme ostelemaan hieman viinejä ja käymään rannalla. Olimme ajatelleet juoda viinit jo paikan päällä, mutta osa jäi juomatta vatsataudin takia ja odottelee edelleen avaamistaan. Toiveet eivät kyllä ole kovin korkealla sen perusteella mitä ehdimme maistaa. Olimme ajatelleet että esimerkiksi roséviini olisi ihanan raikasta kuumalla juotavaksi, mutta se maistui lähinnä siltä kuin joku vihainen turkkilaismummo olisi talsinut suutuspäissään rypäleitä haisevilla sandaaleillaan viinisammiossa. En ole eläissäni maistanut niin kitkerää roséeta kuin Villa Dolucan Klasik. Ennen kuin herkkuun pääsimme käsiksi, oli sekin oma operaationsa. Jostain syystä kun koitimme avata pulloa, pullonkaula katkesi! En tiedä miten moinen on edes mahdollista, onko kyproslainen lasi jotenkin heikkotekoista, mutta näin vain kävi. Onneksi ei kellekään sattunut mitään. Mietimme olikohan viinin joukkoon mahdollisesti joutunut lasinsiruja ja uskaltaako sitä juoda, mutta sitten onneksi keksimme kaataa sen suodatinpussien läpi joita olimme tuoneet muutamia kappaleita Suomesta. Jotain käyttöä niillekin, vaikka kahvinkeitintä ei ollut. Rohkea siis rokan syö ja vielä rohkeampi juo kyproslaisen viinin.
Vaikka uima-altailla oli mukava viettää aikaa, halusimme kuitenkin vielä käydä merenrannassakin. Meille oli sanottu ja mielestäni hotellin nettisivuillakin luki, että lähimmälle rannalle olisi viidentoista minuutin kävelymatka. Olisi pitänyt arvata että tässäkin tapauksessa aikakäsitys on enemmän kuin harhaanjohtava. Onneksi pakkasimme kävelyä varten mukaan useamman vesipullon, lämpöä oli tuona päivänä 34 astetta.
Missään ei oikein ollut selkeitä kylttejä sen suhteen mitä kautta pääsisi rantaan, mutta suunnistimme sen mukaan mikä näytti lyhimmältä reitiltä. Päädyttyämme umpikujaan, kysyin talonsa pihalla seisovalta mieheltä lyhintä reittiä ja hän sattuikin puhumaan erinomaista englantia. Mies sanoi että siitäkin pääsi kyllä periaatteessa jatkamaan matkaa joutomaan ja epämääräisten roskakasojen läpi, mutta hän ei missään nimessä suosittele reittiä, varsinkaan lapsille, eikä siitä rattailla olisi edes päässytkään. Kuulemma tämän reitin päässä oleva ranta ei myöskään ollut häävi. Ilmeisesti tämän täytyi kuitenkin olla se ranta johon oli ”viidentoista minuutin kävelymatka”, koska toinen reitti, jota sitten kuljimme, tavallisia teitä pitkin, kesti ainakin lasten kanssa lähemmäs nelisenkymmentä minuuttia.
Tuntui että matka vain jatkui ja jatkui, seurasimme kylttejä paikkaan joka mainosti mini-golfia rannassa. Jossain kohdin pienissä kylteissä luki enää vain Beach. Loputtomalta tuntuvan kävelyn jälkeen pääsimme vihdoin perille. Olin kuvitellut että rannassa olisi jonkin sortin rantabulevardi ja ravintoloita joissa voisi syödä, mutta minkäänlaista bulevardia ei ollut, vain lyhyt, ehkä parinsadan metrin pituinen rantakaistale johon oli laitettu aurinkotuoleja ja hieman nuhjuisen oloinen kahvila.
Lapset etsiskelivät hiekan seasta simpukoita ja niitä löytyikin kokonaiset kolme kappaletta. Vaikka ranta-alue ei ollut kummoinen, oli vesi kuitenkin mahtavan kirkasta. Pohjana oli isohkoja pyöreitä kiviä, jotka näyttivät upeilta sinistä vettä vasten. Rannalla oli joitakin kymmeniä ihmisiä ja uimassa vain kourallinen, jotkut polttelivat vesipiippua aurinkotuoleissaan. Muutamat ihmiset söivät kahvilassa pastaa, mutta meistä paikka näytti ja haisi sen verran epäsiistiltä, ettemme halunneet syödä siellä, tyydyimme vain juomaan muutamat kylmät limut.
Vessa oli myös eriskummallinen, ensimmäinen huone, eli miesten puoli, oli sellainen että siinä oli seinällä jaetut, avoimet kopperot, joissa oli jokaisessa tavallinen tuoli. Tuolin edessä oli seinässä ilmeisesti jonkin sortin pissausaukko. En ymmärrä miksi ihmeessä vessassa olisi pitänyt pissata istualtaan seinässä olevaan reikään? Ehkä viritelmä oli baarin omistajan, joka oli paidaton, erittäin isolla ja karvaisella kaljamahalla varustettu, hikinen mies, joka kulki koko ajan ympäriinsä baarissa jakelemassa neuvoja työntekijöilleen. Kenties hän ei jaksanut seistä pissatessaan, vaan halusi istua. En tiedä, mutta varsinkin kun selvisi millaisia vessat ovat, sen vähemmän paikassa teki mieli syödä. Rannalle lähtiessä kannattaa siis pakata mukaan omat eväät, jos meinaa viettää siellä pidemmänkin aikaa. Juomia sentään saa ostettua kylmänä ja niitä oli tarjolla useampia erilaisia vaihtoehtoja.
Hotellin bussi kulki kyllä kerran päivässä myös jollekin toiselle rannalle, jonka piti olla parempi, mutta kun ajoimme siitä ohi, ei sekään näyttänyt kovin ihmeelliseltä. Hieman pidempi rantakaistale, mutta sekin sellainen joka näytti loppuvan kesken, eli hyvin rajattu alue. Tuntui oudolta, että rantaviivaa ei oltu hyödynnetty sen paremmin kun monissa paikoissa nimenomaan rantaa pitkin pääsee kävelemään vaikka minne asti ja rannanvierukset ovat yleensä täynnä kauppoja ja ruokapaikkoja. No, tulipahan nyt sitten merenrantakin kuitenkin nähtyä. Enää ohjelmassa olikin lähinnä viimeisten kotiin viemisten ostelua ja matkatavaroiden pakkausta.
Osa meistä oli vielä paluumatkallakin hieman heikossa kunnossa, erityisesti voimakkaan ripulin jäljiltä ja viimeisenä jäikin mieleen tämä osuvasti nimetty kahvila, The Caca, Ercanin lentokentällä. Logo muistutti sillä hetkellä jotain ihan muuta kuin herkullista donitsia.
Kivaakin oli, mutta täytyy sanoa, että tämän reissun jäljiltä oli kyllä ihana päästä takaisin Suomeen.
Täältä löydät matkakertomuksen ensimmäisen osan –>
Fork-it-to-me 