kisir

Vietimme juuri perheen kanssa viikon Pohjois-Kyproksella, Alsancakissa. Matka oli alusta lähtien hieman sinnepäin, jos nyt kauniisti sanotaan. Matkatoimisto Go Syden/Go International on ylivoimaisesti ruppaisin matkatoimisto jonka kanssa olen koskaan asioinut. Matkan odotus lähti mukavasti käyntiin sillä että saimme koko ajan matkadokumentit osin väärillä nimillä, nimet korjattiin mutta kun asiakirjat tulivat seuraavan kerran, aikataulujen jälleen kerran muututtua, oli niissä taas väärät nimet. Jouduin lähettämään matkatoimistoon ennen matkaa varmaankin kymmenen sähköpostia, heidän satunnaisissa vastauksissaan kesti vähintään viikon verran, joskus kaksi. Kun kysyin onko mahdollista saada suurempi perhehuone, kahden hengen huoneiden sijaan, vastaus oli tyyliin ”Kyllä te siellä pärjäätte”, joskus eivät vaivautuneet vastaamaan lainkaan. Sanoisin että ko. matkatoimiston slogan ”Just go, la oss tenke på resten!” on niin iso vitsi, että jos matkabisnes joskus tyrehtyy, Go Syden voi huoletta ryhtyä stand-up koomikoksi.

Olen usein katsonut TV:stä Tonia Buxtonin juontamaa Kyproksen herkkukeittiö-ohjelmaa jossa on ollut aivan ihania ruokia ihanissa maisemissa, niiden saavuttaminen alkoi nyt vain tuntua melkoisen työläältä. Ei silti pitäisi valittaa, oli muita ihmisiä joilta matka oli peruttu kokonaan tai ehdotettu uutta päivää. Tämä varmasti sopii vaikkapa eläkeläisille, mutta entäs työssäkäyville jotka ovat järjestäneet lomansa? Just go! Antaa palaa, älä turhaan päätäsi vaivaa. Matkadokumenteissa oli nimen lisäksi myös väärä lähtöaika, suurin osa ihmisistä, kuten mekin, saavuimme kentälle tunnin liian aikaisin. Todella mukavaa viideltä aamulla, pienten lasten kanssa. Kiitos Go Syden tästäkin. No, matkoilla aina sattuu ja tapahtuu, onneksi Starbucksin herkullinen Pumpkin Spice Latte auttoi ainakin väsymykseen.

Onur Airin koneessa saimme paikat keskellä olevien vessojen vierestä, jossa oli hyvin jalkatilaa, mutta ei niin mukavat näkymät. Koska toinen vessa oli poissa käytöstä, ovi teipattuna umpeen, oli toiseen koko ajan valtava jono. Olimme aitiopaikalla kun ihmiset seisoivat suoraan edessämme ja hytkyttelivät itseään pissahätäisinä. Sitten ehjänkin vessan lavuaari alkoi vuotaa. Välilaskulla Antalyassa hieltä haiseva mekaanikko tuli paukuttamaan vessan putkia, vettä valui valtoimenaan pitkin koneen käytävää. Näkymät myös sen kuin paranivat, edessämme heilui nyt putkimiehen karvainen persvako tunnin verran. Lopulta olimme perillä Kyproksella kaksi tuntia myöhässä aikataulusta, mutta kuitenkin perillä, joka tuntui siinä vaiheessa jo saavutukselta sinänsä.

Meitä oli vastassa ”opas”, josta selvisi myöhemmin ettei hän olekaan suinkaan opas, vaan eläinlääkäri. Kyseinen mies oli kuulemma ainoa ihminen Kyproksella joka puhui suomea. Hän mumisi jotakin bussin etuosassa niin hiljaa että saimme selvää vain osasta. Ei siinä mitään, mies oli ihan mukava, hän ei kuulemma saanut tästä ”oppaan” työstään mitään palkkaa Go Sydeniltä, vaan teki tätä lähinnä siksi että hänellä oli niin sanotusti oma hevonen ojassa. Mies omisti hevostilan johon hän mainosti matkoja, yksi kaupitelluista retkistä oli tänne hänen tilalleen. Kyläilta, jossa ensin nähtiin eläimiä ja sitten syötiin niitä. Tilalla oli kai jonkin sortin löytöeläimiä ja hevosia ja lopuksi syötiin uunissa seitsemän tuntia hautunutta vuohta. Jätimme retken väliin.

Perillä hotellissa, Riverside Garden Resortissa, joka oli eläinlääkärin mukaan Kyproksen parhaita, kysyin olisiko mahdollista saada isompi perhehuone. Viisi naista viuhtoi käsiään ja kälpätti turkiksi, kukaan ei ymmärtänyt englantia sen vertaa että olisivat tajunneet mitä kysyn. Lopulta löytyi yksi nainen joka puhui englantia, hän otti passimme, sanoi ”One second” ja katosi takahuoneeseen. Kului minuutti, kului viisi, kului kymmenen. Kysyin onko jotain ongelmaa. ”No problem” he sanoivat ”just wait”. Tiedän toki että etelän aikakäsitys on eri kuin Suomen, mutta en tiennyt että yksi Kyproksen sekunti on meikäläisen puoli tuntia, nyt tiedän senkin. Kaikki muut olivat jo hävinneet huoneisiinsa, me istuimme ja odotimme, lapset huusivat nälkäänsä. Lopulta saimme huoneen ja tällä kertaa täytyy sanoa, että odotus kannatti.

Huoneistomme oli koko paikan parhaassa villassa, joka oli aivan alueen laidalla ja josta oli upeat näkymät niin vuorille kuin merellekin. Asuntoon kuului kaksi isoa terassia ja vielä kolmas, tavallisen kokoinen parveke. Isoimmalla terassilla söimme aamupalat samalla kun katselimme auringonnousua ja illalla popsimme oliiveja samalla kun ihastelimme auringon laskua takaisin vuorten taa. Asuntomme oli ilmeisesti paikallista luksustasoa, koska siellä oli sekä toimiva jääkaappi, mikro että kaasuliesi. Osa porukastamme sai toisen, pienemmän asunnon alakerrasta, siellä jääkaappi ei toiminut, mikroa ei ollut, vedenkeittimessä oli pistoke joka ei sopinut pistorasiaan (!) ja jääkaappi oli tungettu aivan lieden eteen, niin että siinä ei mahtunut kokkaamaan. Vetolaatikosta löytyi tasan kaksi haarukkaa. Vaikka kaikkien alueen asuntojen piti olla apartementoksia, jotkut suomalaiset kertoivat että heillä ei esim. ollut yhtään kattilaa tai paistinpannua asunnossaan. Meiltä löytyi molemmat. Eläinlääkäri sanoi, että hotelli tekee tätä tahallaan, jotta saisi ihmiset syömään omassa ravintolassaan ja tätä en epäile yhtään.

Ravintolan lisäksi hotellin alueella oli pieni minimarketti joka oli apeuden ilmentymä, kauppa oli usein auki kun sen piti olla kiinni ja kiinni kun sen piti olla auki. Myyjä oli mukava, iäkkäämpi nainen, mutta kaupan valikoima oli kuin venäjällä pula-aikaan. Kaupasta sai lähinnä vettä, viinaa ja mehua. Leipiä oli joinain päivinä hyllyssä kolme, joinain ei lainkaan. Ostimme pussillisen makaronia, mutta mitään pastakastikkeita ei ollut seuraksi, ei lihaa, ei vihanneksia, ei mitään mistä voisi laittaa ruokaa. Lähinnä kuivatuotteita ja esim. murukahvia, joka on sinänsä ok, koska eipä huoneistoissa kahvinkeitintäkään ollut. Hevi-osastona toimi pari laatikkoa lattialla joissa oli muutamia banaaneja ja rypäleitä. Karkkia ja keksejä sekä uimaleluja löytyi. Jos tarkoitus on kuitenkin laittaa myös itse ruokaa, kuten meillä oli, on ainoa vaihtoehto kävellä reilun puolitoista kilometriä lähimpään isoon supermarkettiin, Lemariin.

Ensimmäisenä iltana söimmekin sitten nälissämme hotellin ravintolassa pizzat ja tunsin olevani todella kaukana Tonia Buxtonin Kyproksen herkkukeittiöstä. Sanottakoon, että ravintola itsessään oli todella viihtyisä, allasalueen vieressä, runsaiden puiden ja istutusten katveessa, mutta itse ruoka oli todella keskinkertaista ja tylsää. Halusin kuitenkin ajatella positiivisesti, huomenna lähtisimme katselemaan maisemia ja kävisimme myös isommassa ruokakaupassa, siellä täytyi olla vaikka mitä. Mietin myös toista matkaporukkaa, joka oli kertonut meille bussissa, että heidät oli yllättäen jaettu eri hotelleihin. Suurin osa laitettiin tähän hotelliin, vaikka heidän oli pitänyt olla toisessa ja joukon ainoa pariskunta joka ei ollut koskaan matkustanut ulkomailla, eikä puhunut myöskään englantia, oli joutunut omin nokkineen täysin toiseen hotelliin. Matkalla sinne heidän bussistaan oli vielä puhjennut rengaskin, joka oli jo melkoisen tragikoomista. Huuhdoin pepperoni-pizzaa alas Pepsillä ja mietin että meillä täytyi mennä sentään paremmin kuin heillä.

Aamu sujui hyvin ilman herätyskelloa, ensin alkoi kukko kiekua neljältä, meteliin yhtyi toinen ja kolmaskin kukko ja yhdessä tuumin ne jatkoivat kukkoiluaan ainakin tunnin verran, juuri siihen asti kunnes minareeteista alkoi viiden aikaan aamusta kuulua rukouskailotus, joka kaikui mukavasti vuorenseinämistä suoraan makuuhuoneeseen. Sitä jatkui aikansa ja ilmeisesti tämä Allahin viesti laukaisi jotain paikallisissa koirissa, koska hartaushetken jälkeen ne alkoivat haukkua joka puolella ja sitä kesti puolestaan noin tunnin verran. En silti valita, ainakin sitä tunsi olevansa aidosti luonnon keskellä ja heräsi ajoissa katselemaan aamuun heräävää ympäristöä terassilta.

Aamupalaksi meillä oli minimarketista hankittua kuivaa leipää, tuorejuustoa ja murukahvia. Sekään ei haitannut, koska maisemat olivat upeat ja aurinko lämmin. Olimme myös poimineet hotellin alueen puista sitruunoita ja limejä, niitä kasvoi valtoimenaan. Ei niin, että niitä olisi voinut syödä aamupalaksi, mutta siinä että voi poimia tuoreen limen puusta, on jotain kulinaristia koskettavaa. Alueella kasvoi myös granaattiomenoita, oliiveja, viikunoita sekä viinirypäleitä jotka olivat kylläkin jo kuivahtaneita.

Spartalaisen aamupalan jälkeen suuntasimme ruokaostoksille. Matkan varrella oli useampi hautausmaa, yksi hylätty ja kaksi käytössä. Ihmiset tulivat perjantai-iltana ja toivat kukkia ja suitsukkeita haudoille koko perheen voimin. Suitsukkeiden tuoksu vaihtui välillä vuohiin ja lampaisiin, tien vieressä oli myös pari kahvilaa ja ravintolaa jotka näyttivät olevan aina tyhjiä. Moni paikka mainosti sillä että heillä on wifi, se tuntui olevan kova sana saarella. Kahvilan ovella saattoi esim. lukea että jos ostat vähintään 15 turkin liiralla, saat käyttää ilmaista wifiä. Hotellissa wifi olisi maksanut kuusi euroa päivä tai viisitoista euroa viikossa, tosin monille muille oli sanottu hinnaksi 20 euroa/viikko. Maantierosvousta molemmat, sanon minä. Luulen että meille annettiin halvempi hinta koska olin niin närkästyneen näköinen kysyttyäni ensin puolihoidon hinnoista. Olisivat veloittaneet lapsista täysin saman hinnan kuin aikuisista. Anteeksi nyt vain, en tiedä kuinka paljon ruokaa kyproslaiset kolmevuotiaat kenties suuhunsa lappavat, mutta meidän kolmevuotiaamme syö joskus vain kaksi hernettä. En todellakaan aio maksaa tästä ilosta 15:tä euroa/päivä, enkä ole koskaan aiemmin törmännyt paikkaan, jossa pienistä lapsista koitettaisiin lypsää sama hinta kuin aikuisista. Ajattelimme siis panostaa muutamiin hyviin ravintoloihin ja siihen että kokkailemme itse paikallisista aineksista.

Saavuttuamme hikisen aamukävelyn päätteeksi Lemariin, tuntui se ensin ihanalta keitaalta verrattuna hotellin minimarkettiin, mutta äkkiä selvisi että valikoima oli yllättävän suppea. Perusaineksia kyllä löytyi, esimerkiksi erilaisia leipiä oli paljon, niissä myös nimenomaan paikallisia juttuja, kuten hyviä pita-leipiä. Murohyllyllä odotti kuitenkin ensimmäinen pettymys, tyttömme totesikin että ”Plääh, tosi tylsää, kaikki on ihan samoja kun Suomessa, mä olisin halunnut kokeilla jotain erilaista”. Sama ilmiö toistui monella osastolla, esim. säilykkeet olivat kaikki vanhoja tuttuja, samoin mausteet, karkkihyllystä 95% oli täsmälleen samoja karkkeja mitä Suomestakin saa, sipseissä oli ehkä yksi erikoisempi maku jossa oli jogurttia. Oli myös erikoista että mikroaterioita ei ollut juuri lainkaan, ne olisivat olleet käteviä ja nopeita lounaita ja monessa maassa olen törmännyt aivan erinomaisiin, paikallisiin valmisruokiinkin, Ranskassa esim. ihanaan Poulet Véroniqueen. Ainoa mikroateria jota Lemarissa myytiin oli kanacurry, yksi ainoa mikroateria koko supermarketissa!

Mietimme johtuuko se siitä että Kyproksella kokataan enemmän, ovatko paikalliset mammat enemmän kotona, onko heillä ylimääräistä aikaa, eivätkö kyproslaiset vain ymmärrä valmisruoan päälle vai eikö heillä kenties ole varaa siihen? En tiedä mikä on vastaus, mutta jos kokataan enemmän, niin ihmettelen kyllä mistä aineksista. Esimerkiksi Lemarinkin hedelmä- ja vihannesvalikoima oli todella suppea, monet hedelmät olivat myös huonolaatuisia ja kuivakoita. Saarellahan on pääsääntöisesti todella kuivaa ja se kyllä näkyi myös tuoretuotteissa. Ehkä ihmiset kasvattavat omilla pihoillaan vihanneksia ja hedelmiä tai käyvät markkinoilla. Tosin kuulin jonkun sanovan että he olivat olleet markkinoilla eikä sieltä löytynyt mitään.

Onneksi kaupassa oli kuitenkin tiski jossa myytiin mm. oliiveja, fetaa, hummusta, tzatzikia, erilaisia salaatteja ja leipomotuotteita kuten baklavaa. Valikoima oli ihan hyvä, mutta se näytti ikävä kyllä toistuvan samana joka päivä, joten siihenkin kyllästyi melko nopeasti. Pakkasesta ostimme kilon paketin Seftali kebapia ja lapsille jäätelöt, joissa sentään oli jotain erilaistakin laatua tarjolla tuttujen Cornettojen ja Magnumien ohella. Kaikki juustot joita söimme olivat erittäin maukkaita, niin fetat kuin goudatkin, samoin kannattaa kokeilla kefiiriä ja hapankirsikkamehua. Myös marjoilla maustettu kefiiri oli erinomaista. Lapset oli otettu huomioon jogurttiosastolla, monen jogurtin päällä oli joko jotain pientä ekstranamia, pieni peli tms. Voi oli suolatonta ja se oli usein pakattu hyvin erikoisesti jonkinlaiseen pystymalliseen tötteröön josta sitä oli naurettavan hankalaa ottaa veitsellä.

Hintataso oli yllättävän korkea, monet tuotteet olivat aivan samoissa hinnoissa kuin Suomessa, pakasteet olivat paikoin jopa kalliimpia. Tiskistä saatavat tuotteet olivat oikeastaan ainoat jotka olivat selvästi edullisempia kuin vastaavat tuotteet Suomessa. Isohko annos hummusta tai salaattia maksoi parista liirasta reiluun neljään liiraan, eli 1-2 euron välillä.

Lemarin lisäksi vähän matkan päässä oli toinenkin kauppa, Atakara shopping center, jonka nimi on kyllä kaupan kokoon nähden erittäin suurellinen. Kyseessä oli hieman suomalaista Siwaa suurempi kauppa, jossa oli samantapainen tuoretiski kuin Lemarissakin, mutta suppeampi valikoima. Atakara on noin puolet Lemarin koosta, sieltä tosin löytyi muutamia hieman erilaisia tuotteita, kuten hyytelöjauheita ja paikallisia kivikarkkeja. Kun etsimällä etsimme molempien kauppojen hyllyt läpi, niin tuliaisiksi löytyi muutamia hieman erilaisia hilloja, paikallista halvaa ja pähkinöitä hunajassa (tosin niitä oli yksi ainoa purkki jäljellä hyllyssä). Turkkilaista kahvia toimme myös pussillisen, sekä kyproslaista viiniä ja olutta.

Seftali kebap ja paikallisia salaatteja

Seftali kebap olisi taatusti parhainta jos sen valmistaisi ulkona puu- tai hiiligrillissä, mutta meillä ei sellaista tietenkään ollut käytössämme, joten kebapit piti paistaa paistinpannussa. Koostumus oli mielenkiintoinen, liharullat oli kääritty jonkinlaiseen rasvaverkkoon jonka arvailimme olevan vatsalaukkua tms. Myöhempi googletus osoitti arvauksen oikeaksi, Seftali kebapit kääritään perinteisesti porsaan tai lampaan vatsakalvoon, joka on sopivan rasvaista ja toimisi varmasti erinomaisesti juuri grillissä. Paistinpannulla paistettaessa siitä kuitenkin suli pannuun aivan liikaa rasvaa, joten lopulta irrottelimme vatsakalvot rullista ja paistoimme lihat sellaisenaan joka osoittautui paljon paremmaksi menetelmäksi.

Säästimme rasvaiset kalvot ja syötimme ne hotellin alueella majaileville irtokissoille. Yhdellä kissoista oli pennutkin aivan lähellä joita se imetti vielä ja osalla kissoista oli erilaisia vammoja, kuten vääntynyt leuka tai kipeä tassu. Pääsääntöisesti näytti että hotellin henkilökunta kohteli kissoja ihan inhimillisesti, mutta koko ajan ne silti tuntuivat olevan nälissään. Myöhemminkin veimme kissoille aina kaikkea mitä vain yli jäi, mikään ei mennyt hukkaan ja kaikille tuli hyvä mieli.

Kun viimeisetkin rullat saatiin paistettua, puristimme kebapien päälle itse puusta poimittujen limejen mehua, silppusimme hieman lehtipersiljaa ja ripottelimme koristeeksi vielä granaattiomenan siemeniä. Tarjosimme lihat kaupasta ostetun tzatzikin (turkiksi cacik), kisirin, asili ezmen ja çoban salatasin kanssa. Kaikki oli oikein maukasta, kebapit olivat hyvin maustettuja ja ne maistuivat myös lapsille.

Kokkailimme itse myös pita-taskuja erilaisin täyttein, niihin sopivat erinomaisesti kaupan tiskistä saatavat erilaiset kastikkeet ja salaatit esim. paistetun kanan ja erilaisten juustojen kera. Limeä ja granaattiomenan siemeniä lisäilimme joka paikkaan johon mahdollista. Olisin toivonut ja olettanut että Kyprokselta olisi saanut tuoretta kalaa kaupoista, mutta sitä ei ollut lainkaan, ainoastaan joitakin kalapakasteita. En tiedä mistä paikalliset hankkivat kalansa, mutta eivät ainakaan supermarketeista. Onneksi erinomaisen tuoretta kalaa oli kuitenkin tarjolla ravintoloissa, joista lisää seuraavassa osassa, eli Kypros osa 2:ssa, jossa kerron enemmän ravintoloista, viinistä, Kyreniasta ja merenrannasta.